Kalvola, Akaa ja Airanne ovat Hämeen ikivanhaa asutusta

Kuva: Maisema Urjalan Jokikulmalta Kylmäkoskelle päin.

Kalvolasta ja Akaan seudulta ja Urjalastakin löytyy vanhoja nimiä, jotka johdattelevat ajatusta elämään ennen rippikirjojen kirjoitusta.

Lähellä viljelyskyliä, esimerkiksi Sittalaa, sijaitsivat esi-isäin muistolehdot ja pakanalliset palvontapaikat, jonne sitten rakennettiin ensimmäiset kirkotkin. Sittalan naapurikylä on Keikkala, juuri tällainen kylä. Äimäjärven eli Kalvolanjärven rannalla on ollut useampikin muistolehto (Iittalan koulusta suoraan rantaan, Kutilassa omansa, vanhan kappelin luona ym.) ja asutusta aina kaukaisista rautakautisista ajoista asti. eräs vanhasta asutuksesta kertova asia ovat ”kuppikivet”, suuret talon peltojen luona olevat siirtolohkareet (Käikiänmäen tien varrella, Taljalan peltoaukealla ym.), joiden pintaan on koverrettu syvennyksiä. Kuppikiville on uhrattu esi-isille ja haltioille (jyviä, marjoja?) onnen ja tulevien satojen turvaamiseksi. Taiteilija Tapio Wirkkala on ymmärtänyt uhrikuppien syvälle käyvät juuret ja siirtänyt vanhan symbolin hautausmaan enkelipatsaan graniittijalustan kuppeihin, joita on yhtä monta, kuin sodassa kuolleitakin.

Urjalan eli Urdialan nimi juontuneen ikivanhoilta ajoilta. Urja (Urjala, Urjalankylä) lienee samantapainen kuin Tursa (Tursankangas, Tursa), Iki-Turso, muinainen vedenjumala, mytologinen heimon esivanhempi ja voimahahmo.

Osoitteessa http://www.narva.sci.fi/kalevanpojat/index.html (vuodelta 2000)Martti Linna Vesilahdelta pohtii vanhoja pohjoismaisia mytologioita ja miettii niiden mahdollista yhteyttä meihin Suomen muinaisiin asuttajiin. Akaan vanhoista esipolvien taloista löytyy Mellolan Korri. Martti Linnan mytologiataulukoista löytyy sellaiselle sanatarkka vastine. Mielenkiintoista.

Iki-Turso erityisesti on Euran hautalöytöjen innoittamana Linnan kirjoituksen keskeinen hahmo. Urjalasta kuljettiin Euran ja Turun suuntaan, voisi ajatella, että samaa Iki-Turson Urjapojan etäserkkujuurta ollaan. Lännestä ja etelästä tulimme me Suomen asuttajat ja naapurimme myöhemmin meren yli, joten jotakin yhteistä kielten eroavaisuuksista huolimatta oli, sanastoon ja uskomuksiin on vuosisatojen aikana liittynyt luonnollisesti monenlaista myös naapureiltamme, joiden kanssa ainakin käytiin kauppaa ja välillä sodittiinkin.

Etymologia voisi valaista tarkemmin näiden sanojen alkuperää. Lähteitä löytyy esim. osoitteesta

http://kaino.kotus.fi/sanat/evita/index.php?t=hae&hakusana=Iki-Turso&merkitys=&lahde Tässä olisi kenties jatkotutkimuksille aihetta.

Täällä Kalvolassa Vanajaveden ja Äimäjärven rantasavikoilla on asunut kauan talonpoikia (Sittala, Heinu) , aseman tienoolla jälkeen 1881 lasitehtaan väestöä ja toisaalta laajan Tammelan ylängön karummilla metsäalueilla oli torppareita ja pientilallisia. Äimäjärven länsipään Niemen kartanoa on omistanut jopa Ruotsin Erik-kuninkaan ja hänen Kangasalla loppuelämännsä viettäneen puolisonsa Kaarina Maunutyttären Sigrid-tytärkin, vaikkakin hänen pääasuinpaikkansa on ollut Siuntiossa. Monessa talossa on kulkenut suullista perimätietoa 1700- 1800-luvun taitteessa kotipellon raivanneista esi-isistä. Korkeamäen Jaakko-isännän tiedettiin tulleen 1770-luvulla Äimäjärven rantamilta raivaamaan korpeen torppansa, samoin on tietoa Mäyrän Ylhäisten ja Alhaisten ensimmäisistä asuttajista.

Asukkaat ovat viljelleet peltojaan ja metsästäneet ja kalastaneet ikivanhaan tapaan. Kalvolan Niemikotkan Simo-isäntä oli kuulu karhujenkin kaataja ja tänä päivänä eri seuroissa on taitavia metsästäjiä välillä jo runsaitakin hirvikatraita kaatamassa. Susi ja karhu ovat palanneet vanhoille asuinmailleen. Akaan historiassa puhutaan Rossin talon perinteistä metsästyksessä.

1960-luvulla suurpetoja ei ollut enää metsissä, mutta tänä päivänä voi lukea uutisista, kuinka susi oli raadellut lammaskatrasta Kokkojärven rannassa ja kuinka nuori karhu on juossut koko Hämeenlinnan halki talviuniltaan herätettynä. Apen kertomus, miten Kotkajärven Vesikiven hevonen karhun kämmenen kuva lautasissaan juuri ja juuri pelastui kotitallilleen alkaa saada uutta eloa muistelijan mielessä.

Toijalasta löydämme Nahkialan, jonka Akaan historiassa sanotaan viittaavan muinaiseen nahkojen kauppapaikkaan, silloin, kun tämä seutu vielä oli runsasriistaista. Myöhemmin alueen asukkailla oli metsästys- eli eräalueita pohjoisempana aina Saarijärveä myöten, joten pohjalaisten esi-isistä monet lienevät tulleet näiltä Sydän-Hämeen alueilta ja asettuneet sitten asumaan sikäläisten suurten jokien varteen.

Kalvolasta puolestaan löytyy Taljalan kylä, on Mäyrää, ja Ilves-kalliota, sekä Peurasuo jne.

Ilves, Hämeen vaakunaeläin asuu edelleen Kalvolan metsissä. Entisaikaan jopa myyntiartikkeliksi riitti Iittalasta löytynyttä kovasinkiveä, jota käytettiin viikatteiden ja muiden terävien esineiden tahkoamiseen. Kalfvoila, Kalvola voisi liittyä nahan muokkaamisessa käytettävään työvälineeseen, kalvimeen.

Akaasta Airanteeseen

Kuva 1. Urjalankylän vanha sakasti, jonka yhteydessä on ollut Urjalan ensimmäinen puinen kirkko. -Kivi edustalla kuuluu museoneuvoja Arvo Kytölälle, jonka elämäntyöksi tuli kotiseudun perinteiden tallentaminen ja kotiseutumuseoiden järjestäminen sekä monen näitä koskevan kirjoituksen laatiminen alan julkaisuihin. Takana näkyy silta, jonka alla virtaa vesi Kortejärvestä Rutajärveen.

Kuva2. : Sääksmäen kirkko -07

Tekstin lähteenä ovat Seppo Suvanto, Akaan historia I . Vammala 1954 ja Eeva Ojanen:Urjalan seurakunnan historia, Forssan Kirjapaino Oy 1989 sekä Matti Pakkanen, Kehron kylähistoria, Toijalan TS-print Oy, 1998.

Häme on 1000-luvun alkupuolella ollut hyvin laaja alainen käsite: ytimenä oli myöhemmän Ylä-Satakunnan eli nykyisen Tampereen ympäristön pitäjät sekä Vanajaveden, Hauhon ja Hollolan seudut. Suvanto yhtyy Kustaa Vilkunan ajatukseen, että silloin Länsi-Suomen pitäjälaitos on ollut alkuaan kestitysveropiiri, joka kustansi verottajalle pidot.

Verottajia olivat liikkuvat viikingit ja venäläiset vuoroin. Pitäjä on tuolloin ollut myös puolustusyhteisö keskuksenaan sopivalle vuorelle rakennettu muinaislinna. (Sääksmäen Rapolastahan löytyy suuri muinaislinna-alue, mutta niitä löytyy myös kokonainen ketju aina Hakoisiin Janakkalaan asti, Urjalassa Nuutajärven eteläisellä rannalla lienee myös sijainnut yksi pienempi, ks oikean reunan linkkejä, kirjoittajan huom..)

Kuljettiin siis entisaikanakin, hämmästyttäviä matkoja jalan, ratsain tai veneillä erä-, kauppa- , kirkon- tai verotusasioissa, joskus omissa asioissa, joskus vainolaisina tai kuninkaan sanaa saattamassa. Joskus tuli mukaan matkoilta morsian, tai joku kulkija asettui pysyvästi asumaan uusille seuduille.

Suvanto kirjoittaa akaalaisten taivallustiestä. (Suvanto, s. 60) Entisaikaan oli mukavinta kulkea vesireittejä, tai jos niitä ei ollut, kuivia kangasteitä. Akaasta voi kulkea vesireittejä Jalannilta Tarpianjokea myöden ensin Hakkilanjoelle ja siitä Vanhallejärvelle, josta johtaa joki Rutajärvelle, mistä taas pääsee Matkunjärvelle ja Humppilanjoelle. Sitä myöden viimein päästään joko Korvenvärvelle, Ypäjälle ja Loimalle, tai Taipaleen kautta Kiipujärvelle ja siitä Jokioisiin.

Paikannimien perusteella Suvanto päättelee tässä kulkevan muinaisen Akaan miesten taivallusreitin lounaaseen. Urjalassa on kulkenut myös vanha talvitie Kankaanpäästä Laukeelan kylän ohi Hakkilaan pitkin kangasta tuolla kohdin. Siis Kankaanpään nimismiestalon nimi on tuosta tiestä johdettavissa, hän päättelee. Kansantarinain mukaan Korvenkylästä kuljettiin suoraan Humppilankylään Hiidenpenturan muinaista tietä. Näin on päästy Toijalasta Turkuun entisaikoina. Toijalasta taas vesireitit jatkuivat Sääksmäelle ja muualle Hämeeseen.

Piispa Tuomaan aikana 1200-luvulla kristinusko vakiintui Hämeessä ja kirkko sopeutti veronkantonsa kirkkopitäjiin, joita lienee ollut kahdeksan 1300-luvulla: Saastamala, Pirkkala, Vesilahti, Sääksmäki, Hattula, Hauho Vanaja ja Hollola. Suvanto arvioi, että kun 1340 Sääksmäkeen mainitaan kuuluneen myös Urjalan Hakkilan ja joitakin Pälkäneen kyliä, kuului siihen todennäköisesti myös Akaa, joka sitten v. 1483 alkaen on ollut olemassa itsenäisenä seurakuntana.

Bo Joninpoika Gripin ajoista n. 1370-1380 aletaan puhua myös Saarioisten ja Kalvolan nimismieskunnista, jossa kruunun nimismiehet istuivat käräjiä ja huolehtivat kruunun veronkannosta.

1500-luvun asiakirjoissa Saaren hallintopitäjä eli Saarioinen jakaantui Tarttilan, Akaan Jalantijärven ja Airanteen neljänneskuntiin.

Tarttilan neljännes (v. 1540): kaikki Sääksmäen Saarioispuolen kylät, Akaa: Tarpia, Haihunkoski, Varrasniemi, Toivettula, Haudanniemi, Rättö, Pätsiniemi, Nahkiala, Toijala, Käyrälä, Lontila, Riisikkala, Kurisjärvi, ja Taloila.

Jalantijärven neljännes: Tiura, Sotkia, Mustue, Kuhavuori, Alpila, Onnia, Hautaa Kuusjoki, Nauli, Raidisto, Saviniemi, Savikoski, Poutala, Kehro, Humppila, Kännöilä eli Jokihaavisto, Kylmäkoski, Kurisniemi, Oriniemi, Vuolle, Järvihaavisto, Haanoja, Kaulo ja Sontula.

Airanteen neljänneskuntaan kuuluivat kylät: Taipale, Mellola Hakkila, Salmi, Laukeela, Kutila eli Kuusinurmi, Menonen, Koivisto, Väkkärä, Nuutajärvi, osa Urjalankylää, Oriniemi, Huhti ja Kankaanpää.

Loput Urjalan kylistä kuuluivat Kalvolan hallintopitäjän Airanteen neljännekseen.

Edellä olevasta Suvannon kuvaamasta jaosta käy ilmi, että Urjala eli Airanne oli sangen läheisessä yhteyksissä sekä Akaan että Kalvolan suuntaan. Silloinen suuri keskiaikainen keskus oli Sääksmäellä, emoseurakunnan kirkolla, johon liittyy myös Hämeen rykmentin henkilöitä. Silloinen pääkaupunki Turkukaan ei ollut liian kaukana.

Akaalla oli oma kirkko jo ennen 1483, jolloin Turkuun tuli talonpoikia Akaan pitäjästä Turkuun piispa Konrad Bitzin pyytämään pappia kirkolleen, joka heille sitten myös suotiin. He perustelivat pyyntöään suurella sielunvaaralla, joka oli koitunut heidän edesmenneille sukulaisilleen, kun pappi asui kaukana heistä (Sääksmäeltä oli vaikea aina ehtiä toteuttamaan viimeisen voitelun sakramenttia.) Katolisen kirkon yksi sakramenteista on viimeinen voitelu sairaalle, mikä näin vaarantui. Ensimmäinen Akaan kirkkoherra oli nimeltään Laurens Perko, joka palveli sitten myös suuressa osassa Airannetta eli Urjalaa.

Asutus tiheni vanhan suurpitäjän laitamilla, jolloin pian ruvettiin rakentamaan sinne pieniä kappeleita, johon emokirkosta Sääksmäeltä siirrettiin osa Sääksmäen 1200-luvulla valmistetuista pyhäinkuvista. Urjala oli Sääksmäen emoseurakunnan jälkeen Akaan kappelina, mutta viimeistään v. 1590 alkaen oli Urjalassa oma pappikin Suvannon mukaan.

Alkuvaiheessa pappi kulki Tarpian joen varsia Akaasta Halkivahaan ja hänet soudettiin sieltä Kortejärven yli sen ja Rutajärven väliselle kannakselle, jossa olivat vanha Urjalan kirkko ja pitäjän silloinen vauras keskus eli Urjalankylä. Kerrotaan, että kerran sellaisella ylitysmatkalla kirkonkirjakin pääsi putoamaan Kortejärven pohjaan. Urjalan entinen pappila, Väinö Linnan nuoruuden muistojen pappila, on Honkolan kartanon ja Kortejärven etelään avautuvalla rantamalla.

Matti Pakkanen toteaa (Kehron kylähistoria, Toijala 1997, s.40), että ensimmäiset kirjalliset tiedot Urjalasta löytyvät Agricola v. 1540 laatimista Turun hiipakunnan seurakunta ja kappeliluetteloista. Urjalan Kehron kylän kantatilan Timarin isäntänä mainitaan Pakkasen mukaan 1564-1578 Erik Laurinpoika, pappi, jota myös on sanottu Akaan kirkkoherraksi. Timari sijaisee Kortejärven pohjoispuolella, suunnassa, josta Akaalaisten reitti etelään kulki. 22.9.1551 sai virkavahvistuskirjeen kuninkaalta Ericus Laurentii Jenz, jonka Pakkanen osoittaa olevan Sääksmäen kirkkoherran Paavalin vävy, herra Eerik joka oli Akaan kirkkoherra. (Pakkasen viittaama asiakirja Saarioisten talvikäräjiltä 22.1.1560 on säilynyt Halikon Joensuun kartanon arkistossa.) 1722 sotilasvirkatalona palvellut Timari liitettiin Kehron Laurilaan, jolloin siitä tuli rustholli eli "Ristolli", ja edelleen 1735 Laurila Honkolan kartanoon sivutilaksi, jossa sitten asuivat kartanon pehtoorit, kertoo Pakkanen (s.91). Honkolasta Sääksmäelle oli lyhyt matka.

Eeva Ojanen täydentää tietoja Urjalan osalta: Urjalan ensimmäinen kirkkoherra oli Sigfrid Pietarinpoika (1589-1601) (Urjalan Seurakunnan historia, Forssa 1989. s. 17). Matias Pentinpoika oli ensimmäinen nimeltä tunnettu itsenäisen Urjalan kappalainen (1638-1640). Hänet valittiin kirkkoherraksi 1640-1648 ja hän oli Ojasen mukaan eräs harvoista maaseudun papeista, jotka osallistuivat Turun akatemian vihkiäisiin vuonna 1640 (Ojanen s.18)

Mainittakoon vielä Turusta kotoisin oleva Henrik Jaakonpoika Malm, joka Ojasen mukaan toimi ensin sotilaspappina, ja vuodesta 1691-1715 Urjalan kappalaisena. Hän lähti ensin Isonvihan aikaa pakomatkalle Ruotsiin, mutta palasi pian siirtyäkseen Iniön kappalaiseksi. Malmin seuraaja oli Jaakko Juhonpoika Indelius, joka on eräs sukumme esi-isä, oli lähtöisin Punkalaitumen Vanttilasta, ja kutsuttiin kappalaiseksi pitäjänapulaisen virasta (1715-1722). Hän oli Ojasen mukaan taitava virassaan, sillä hän oli opponenttina pappeinkokouksessa vuonna1707.

Indelius mainitaan Turun yliopiston opiskelijoiden matrikkelissa, joka löytyy netistä GOOGLE:n maailmaa kattavasta vanhojen dokumenttien kirjastosta osoitteella www.archive.org/stream/.../albumstudiosoru00lagugoog_djvu.txt
"Album studiosorum Academiae Aboensis" huomautuksella "studentmatrikel ånyå upprättad" eli uudelleen järjestettynä 1800-luvulla. p.172-175 XLVIII 1687-1688.

Fantilenius Jac. Jac. Joh:is Hvit. p.174 II Sat 317 jam Indeliin, adjunctas in Urdiala Jac. Indelius 1. sockneadjunkt 92 och kpl 1718 i Urdiala död omkring 1721.

Eli: Fantilasta Jaakko, Jaakko Johanneksenpoika Huittisista, sivu 174, ..., Indelin, apulainen Urjalassa, Jaakko Indelin pitäjänapulainen -92 ja kappalainen 1718 Urjalassa, kuollut noin 1721.

Varsinaisessa sukujuonnossamme löytyy Jacobus Indeliuksen sururuno latinaksi kappalainen Malmin vaimon ja pojan muistoksi. Kuninkaan 30-vuotinen sota hakkapeliittoineen Saksanmaalla ja 1700-luvun alussa ollut Isovihan aika on siis monella tapaa näkyvissä Urjalankylän ja sukummekin vaiheissa, myös kirkollisella puolella. Se on ollut vaikeaa aikaa, mutta myös merkittävää.

Isäntiä Akaasta: lautamiehiä, metsästäjiä, markkinamiehiä ja käräjillä kävijöitäkin

Toijalan torilla -07 oli myynnissä mm. puolukoita sangoittain ja kanttarelleja.

1. AKAAN KUUSJOEN ROSSI

Akaan seudun vanhoista taloista tietää Suvanto (s.57) mainita Kuusjoelta 1. Uoti Heikinpojan, joka tuomittiin sakkoihin v.1510, ja oletettavastikin hänen poikansa 2. Nikki Uotinpoika Rossin, joka isännöi kylän ainoaa taloa vuosina 1539-48 ja 3. isäntänä seuraa Eero Nikinpoika 1550-59.

Sama suku jatkui Rossilla,( kuten Mellolan Korrillakin, s. 149) aina läpi suurten katovuosienkien 1695-1696 aina1800-luvulle asti. Heidän jälkipolviaan täytyy olla laajalti alueen väestössä, tämän kirjoittaja mukaan lukien, sillä sekä isoisän että isoäidin puolelta löytyy Rossin väkeä. Eränkäynnin jälkeen maanviljelys edistyi savipeltoja raivaten vähitellen, v. 1571 mainitaan härkäpari Kuusjoen Rossilla (Suvanto s. 85). Ratsutilaksi Rossi nimitetään 1619.

1500-luvulla kasvoi kruunun verotus, eikä keräys aina sujunut rauhanomaisesti. Suvanto mainitsee, että tuolloin oli useitakin rahvaan valituksia Sääksmäen kihlakunnasta voutia vastaan (s. 112) Mm. kirjelmässä 1574 vouti Lauri Knuutinpojan ja hänen kirjurinsa Tuomas Pentipojan väitettiin käyttäneen köysiä, jalkapuita ja vaatineen lahjuksia. Valittajien joukossa oli mm. 4. tunnettu isäntä Markku Eeronpoika Rossi (is. 1560-1603) ja kirjelmän sinetöivät kirkkoherrat Ericus Laurentii Akaasta ja Dionysios Sääksmäeltä. V. 1579 hän ei enää ollut vouti.

Petoeläimet, mm. karhut ja sudet, olivat entisaikaan karjan vihollisia. 1800-luvun vaihteessa olivat pedot tappaneet 10 vuoden aikana 20 hevosta, 100 nautaa, 200 lammasta ja 100 koiraa. Samana aikana oli ammuttu n.50 sutta ja kymmenkunta karhua (Suvanto s. 289).

Suden metsästykseen käytettiin susikuoppia ja –tarhoja. V. 1618 mainitaan sakkoluetteloissa Urjalan rajalta Hautaan Gertrudin susitarha, josta Matti Markunpoika Rossi (5. is. 1604-1636) oli varastanut suden. Seuraava isäntä on edellisen pojanpoika, lautamies Kasper Nikinpoika (6. is. 1637-70)

7. isäntänä seuraa Markku Kasperinpoika 1675-1705 ja

-Anna Markuntr. *1668 avioituu Akaan Käyrälän Iso-Mikkolaan ja sieltä sukupolvet jatkuvat edelleen Järvenpään suuntaan.

8. Rossin isäntä on Martti Markunpoika vuosina 1707-1738.

- Martti Markunpoika Rossin tytär Anna Martintr. *1713 avioituu Urjalan Hakkilaan Tuomas Matinpoika Pusalle ja heidän tyttärensä Maria Tuomaantr.*1747 ottaa Pusalle vävyksi Laukeelan Talalta Mikko Pusan *1732, jonka esivanhemmat ovat Talan lisäksi Tuomas Pertinpoika Korri Akaan Mellolan Korrilta ja Maria Laatu Laadun talosta.

Maalatut huonekalut ja ryijyt, puhumattakaan kelloista olivat ennen harvinaisia rahvaan tuvissa. Hiljalleen nämä uloslämpiävän uunin myötä yleistyivät, ensiksi usein rustholleissa. Isovihan aikana Rossilla oli jo soikea pöytä (Suvanto s. 302), jonka laatua kuvastaa se, että se voitiin pantata velasta Mustueen isännälle. Velat olivat yleisiä, mutta summat olivat tavallisesti vaatimattomia, kertoo Suvanto (s. 311.) Kauppiailla oli usein talonpojille tili ja usein vasta talonpojan kuoltua porvari teki tilinpäätöksen ja alkoi periä perillisiltä maksua.

Markku Kasperinpoika Rossi (7. is. 1675-1705) oli tehnyt velkaa Turussa Joosef Eskolalle, v. 1710 sitä oli 227 kuparitaalaria. Markku Rossi kuoli v. 1719, jonka jälkeen hänen poikansa Martti Markunpoika (8. is. 1707-1738) jatkoi kaupankäyntiä Eskolan kanssa, kunnes hän oli joutunut 700 kuparitaalarin velkaan. Tätä summaa Eskolan leski haki v. 1735 perillisiltä. Lähimmät markkinat olivat 1600-luvulla Hämeenlinnassa. Olavinmarkkinoilla heinäkuun lopussa v.1731 varastettiin rusthollari Martti Markunpoika Rossilta 1 kuuden talarin plootu. Markkinoilla tuli pidetyksi hauskaa ja siinä saattoivat hävitä sekä rahat että tavarat.

Usein lainanantaja vaati takuuksi jonkun pantin. Isonvihan aikaan Mustueen Juho Rekonpoika panttasi edellä mainitulle Martti Markunpoika Rossille puolestaan eräistä rahasummista punaisen verkahameen, hopeapikarin, röijyn, piiskan, hopeanuppisen espanjanruokokepin, nahkasiiman ja pitkulaisen pöydän.

1730-luvulla mainitaan innokkaana metsämiehenä Pusalle avioituneen Annan veli, rusthollari, 9. isäntä vuosina 1739-1745 Kasper Martinpoika Rossi, jonka rihlapyssy on vuonna 1765 Rossin peruluettelosta. Kasper Rossi ilmoitti 1733 ampuneensa kaksi vanhaa karhua ja seuraavana vuonna vielä kaksi, sekä 1738 vielä yhden. Samoihin aikoihin hän oli metsästänyt kahdeksan kettua ja kaksi sutta. Kasperin puoliso Maria on emäntänä 1746-47, ja Kasper Martinpoika jatkaa vielä 1748-51, Maria jälleen emäntänä 1752-1753, jonka jälkeen ohjat talossa saa Marian 2. puoliso Heikki Tuomaanpoika 1754-1764.

Hyvänä lainakorkoprosenttina pidettiin 5-6% , mutta tätäkin kierrettiin antamalla lainanantajalle hyvänä työnä jotakin tavaraa. Kun Rossin tyttären puoliso Heikki Rossi (is. 1754- 64) oli antanut torppari Jaakko Matinpojalle lainaksi 10 kappaa ruista, tämä teki hänelle yhden tiinun (Suvanto 321).

1750-luvulla oli viinan kotipoltto kiellettyä, ja syystäkin. V 1733 tuli Akaan lukkariksi Rätön Iso-Huovilan rusthollin poika Heikki Laurinpoika Largreen, joka omisti puolet Toijalan Mullista, ja jolla oli kaunis laulunääni, mutta joka oli pahasti juopotteluun taipuvainen. Lukkarinvaimo keitti salaa suljettujen ikkunaluukkujen takana pirtissään viinaa ja lukkari itse kierteli tovereineen pitäjällä, mm. Uittamon lampuodin aitassa Sääksmäellä. Rusthollari Kasper Rossi ammensi laarista viljaa säkkiin, jota lukkari vavisten piteli, jolloin Rossi löi häntä piloillaan mittakapalla päähän. Myöhemmin lukkarinvaimo kuului valittaneen, että mitä ne miehet köyhiltä ottivat, olisivat ottaneet kymmenysaitasta, sillä kaikki kruununpalvelijat olivat kyllä kruununvarkaitakin. Pian sen jälkeen katosi kirkonkassasta 900 talaria kirkonvaroja, ja kun Largreen oli yksi avaimenhaltijoista, tuomitsi oikeus tämän 8 päivään vankeutta ja maksamaan summan kirkolle, sekä menettämään virkansa.(s.368)

Vuonna 1699 suurten nälkävuosien jälkeen esittti maaherra pitäjänmakasiinien perustamista ja lainajyvästöjen keruuta, mikä 1756 valtiopäivillä vihdoin säädettiinkin. Monet talonpojat vastustivat kuitenkin jyvästöjen perustamista. mm. rusthollari Heikki Tuomaanpoika Rossi (is. 1754-64) joutui yhdeksän Urjalan talonpojan muassa nimismies Gabriel Mexbergin haastamana asiasta käräjille. Muut myöntyivät auttamaan rakennuspuuhaan ja jyvien tuomiseen, mutta Heikki Rossi tuomittiin 10 talarin sakkoon ja velvoitettiin ottamaan osaa rakentamiseen, mistä hän sitten valitti hovioikeuteen.

Vuonna 1766 halottiin Rossin tila kahtia Vanhaan Rossiin, jonka emännäksi tuli Saara Kasperintytär (1766-67) ja puolisonsa Matti Mikonpoika (is. 1768-91) ja Uusi Rossi, jonka isännäksi tuli Matti Kasperinpoika (1766-93). Edellä mainitut tilat halottiin jälleen vuosina 1807 ja 1797, ja ne siirtyivät 1830-seutuvilla eri sukujen omistuksiin. (Suvanto s. 441)

Urjalan käräjäkunnan makasiinin piti olla valmis 1758 syksyllä, mutta paikalle ei ilmaantunut jyviä eikä viljaa.Varastoja ei saatu vielä suuriksikaan, kun 1761 koitti katovuosi ja kuivuus, mutta seuraavina vuosina tilanne parantui selvästi. Makasiiniasioista päätettiin useampaan kertaan vuosien varrella, ja 1861 päätettiin jälleen rakentaa viljamakasiini Toijalaan, mutta asia raukesi, ja niin oltiin nälkävuosina 1867-1868 ilman makasiinia. Vasta niiden jälkeen hanke lopulta toteutui.

Edellä mainittu Kasper Rossi oli hurjuudestaan tunnetun joukkion johtaja. Rosvouksia tehtiin Akaan kirkon kymmenysaitasta, ja Akaan Sakastista ja Kalvolan kirkostakin, ja hän päätti lopulta päivänsä vankilassa. Vielä 1780-luvullakin hurjasteltiin, sillä Mikko Matinpoika Rossi tuomittiin erään eukon tiepuoleen kumoonajamisesta, kun Kylmäkosken miehet ajoivat hurjasti kilpaa reellä kirkosta kotiin. Samoihin aikoihin 1700-luvun lopulla tuli vanhan talvitien varteen Kylmäkoskelle kievari Kuusjoen Rossin taloon.

Vuonna 1762 anottiin markkinoita Urjalan Laukeelan kylään valtiopäivävalituksessa syyskuun 21. päiväksi.Hämeenlinnan porvaristo katsoi ne vähämerkityksisiksi, kun Laukeelaan oli huonot vesiyhteydet ja tavaroita sinne vaikea kuljettaa, ja maaherran mielestä kerrassaan tarpeettomiksi.

Markkinoita anottiin myöhemmin vielä uudestaankin, mutta huonolla menestyksellä. Vuonna 1823 seutulaisten markkinapaikoiksi jäivät Turku, Hämeenlinna ja Tampere, ja 1870-luvulla saatiin Toijalaan omat eläinmarkkinat.

2. AKAAN SAVINIEMEN LAATU JA MELLOLAN KORRI

Hakkilan naapurista Akaan Savikoskelta tuomittiin puolestaan Juhan vaihtamaan takaisin Uoti Julliselta vaihtamansa hevonen. 1539 oli kylässä kolme taloa, mahdollisesti Laatu, Jullinen ja Humppinen (>tästä ilmeisesti Humppila), jotka v. 1603 liitettiin yhteen Laadun tilaksi.

Savikoskella oli v. 1632 jalkamylly, joka oli jatkuvasti käytössä 1700-luvulle asti keväisin ja syksyisin. V. 1793 sen osakkaat anoivat myllytullin alentamista, koska joessa oli niin vähän vettä, etteivät he tahtoneet saada omia viljojaan jauhetuksi. Saviniemen Laadullakin oli pieni jalkamylly v. 1687, mutta 1724 se oli rappiolla, koska oli todettu paikan olleen sopimaton. Noin v. 1780 Laadun isäntä Matti Mikonpoika alkoi rakentaa uutta myllyä, minkä padon siihen vettä tuovan vesireitin varrella asuvat kehrolaiset hävittivät kartanonherra Eenok Furuhjelmin käskystä, sillä pato nostatti vettä heidän pelloilleen ja niityilleen (Suvanto, s. 295). Mylly jäi sen jälkeen rakentamatta, ja jauhot jauhettiin sitten esimerkiksi Hakkilan Pusan myllyllä.

Sääksmäen talvikäräjillä v. 1443 tuomitsi Olavi Broderinpoika Lauri Melloisen kolmen markan sakkoon vahingonteosta Sääksmäen Jussi Kurauden erämailla. Vuonna 1539 oli Mellolassa neljä taloa, Iso-Kassari, Vähä-Kassari, Näppinen ja Korri. (Suvanto, s. 58)

Suvannon s. 444 mainitaan Akaan Mellolan Korrin isäntiä seuraavasti: Esko Joosenpoika 1539-50, Pekka Eskonp.1551-64, lautamies Esko Pekanpoika 1565-1620, Pekka Eskonpoika 1621-24, Lauri Eskonpoika 1627-34, Tuomas Pekanpoika 1636-1678, Perttu Tuomaanpoika 1680-1689, tämän poika on Tuomas Pertunpoika, josta tulee useammankertainen esivanhempi Urjalaan.

Lautamies Tuomas Pertunpoika*1657 Akaa, isäntänä 1691-1708, joka avioituu Laadun tyttären Marian kanssa ja saavat tyttären Margareta Tuomaantyttären *1696, joka avioituu Urjalan Laukeelan Talan vuosien 1704-1734 isännälle Heikki Yrjönpojalle.

-Heidän poikansa Mikko *1732 puolestaan on Hakkilan Pusan vävy.

-Mikon sisar Maria avioituu Jaakko Björkvistin kanssa Urjalan Kankaanpään taloon.

Nämä esivanhemmat ovat yhteisiä taiteilija Mauri Kunnaksen esipolvien kanssa, jotka löytyvät netin sivulta http://users.utu.fi/isoi/esipolvi/kunnas.htm

Kylmäkosken Laadun taloon juontuvat kovasti myös taiteilija Urjalan Laukeelan Uotilasta kotoisin olleen taiteilija Aukusti Uotilan (hänen taidettaan voi ihailla Ateneumissa) ja myöhemmin kylmäkoskelaisten Favenien (edelleen taiteentekijöitä tänä päivänäkin) esipolvet.

Sarkajaon aikaan saman talon sarkoja oli useita samassa vainiossa, joten niitä ei kannattanut ruveta erikseen aitaamaan. Eri talojen sarkojen välillä oli vain rajavako tai kapea piennar (Suvanto s. 222). Vuonna 1770 Samuel Korri vastasi käräjillä siitä, että hän naapurinsa Heikki Korrin mukaan olisi tehnyt kolme kertaa mutkan Heikki Korrin puolelle. Oikeus määräsi vaot seuraavana keväänä asianmukaisesti suoristettaviksi.

Akaassa Korrilla seurattiin aikaa, sillä ensimmäinen tieto seinäkellosta on Ylpön kestikievarista v. 1787 ja seuraavana onkin jo Mellolan Korrin rusthollin kello v. 1789. Kirjallisuus oli myös harvinaista. Korrin rustholli omisti v. 1789 Raamatun, joita heidän lisäkseen oli Akaan taloissa vain kymmenkunta. Kun 1817 Suomen Pipliaseura rupesi julkaisemaan halvempia Raamattuja, alkoi semmoinen sitten olla useimmissa taloissa. (Suvanto s.385.)

Urjalan seurakunnan lahjoitus vuodelta 1874

Viereinen uutinen on julkaistu Helsinfors Dagbladetin no.ssa 40, 11.02.1874
(http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti).



Vieressä tinainen öylättirasia, Claus Appeldorn, Rensburg, ja vuosiluku 1676, joka on toinen Urjalan srk:n 1874 lahjoittamista.

Uutisleike kertoo, että Keisari Aleksanterin Yliopiston Historiallis-Etnografiselle museolle (Kansallismuseo?) on lahjoitettu Janakkalasta 9 kpl pyhimyskuvia sekä ratsuväen lippu punaisesta silkistä, ja johon on kirjottu kullalla Varsinais-Suomen vaakuna ja kaksi F. kirjainta. Ovat ehkä kuuluneet jollekin 1791 lakkautetun jalkaväkirykmentin (Lifdragonregementet?) osastolle. Säilytetty Janakkalan kirkossa. Urjalan seurakunnasta: Rautainen asevarustus, joka lienee kuulunut jollekin Bäckille (luultavasti Nuutajärven Karl tai Hans Bäckille, jotka molemmat on haudattu seurakunnan kirkkoon) sekä kaksi lyijyistä rasiaa, joista toisessa merkillisen muotoisessa on kaiverrus "blas Scharpf" (tarkoittaa luultavasti blas Skarpenfeltia, joka kuoli 1681 ja on tänne haudattuna) ja "Elisabet Berckharst 1639.", tämä toinen on suurempi ja varustettu kaiverruksin sekä sanoin: "Ensis Bannitis 1676 Pas Kalu" sekä lukolla (/kannella) ja sivuilla : "D Bangnitschenkirch". Ovat ehkä ehtoollis/öylättirasioita.

Ensimmäisen rasian nimet ovat Clas Skarp ja Elisabet Berckharst ja vuosiluku 1639 viitannee heidän 7.10.1639 syntyneeseen poikaansa Gustafiin. On mahdollista, että hakkapeliitaksi 1623 mennyt Claes on tuonut rasian/rasiat Saksasta sotaretkiltään. Hänet mainitaan öisessä ampumavälikohtauksessa Saksan Bissenissä 1656, mutta kuitenkin kuninkaan sotapalvelusta hänet aateloitiin v. 1662. Poika, isänsä rykmentissä palvellut Gustaf kuolee 1689 vain 50-vuotiaana. Hänen tyttärensä Maria Magdalena syntyi vuonna 1676, joten toisen rasian vuosiluku saattaa myös liittyä ristiäisiin ja on ehkä myös isän lahja kotikirkolle.

Tinaiset rasiat löytyvät edelleen Suomen kansallismuseon kokelmista. Kävin 26.6.08 katsomassa niitä. Pienemmässä, kenties matkarasiassa oli kannessa selkeästi luettavissa tekstit, vanhalla suorateräisellä taltalla ja kaaritaltaltalla varmaankin Urjassa painetut nimet:

CLAS SCHARPF

ELISABET BERCKH

HART 1639

Suuremmassa, kansallismuseon kirkko-osastolla säilytettävässä, öylättirasiassa olevat tekstit kuuluvat viimeisimmin tulkittuina: "Claus Appeldorn, Rensburg 1600-luvun jälkipuolisko. ensis Bannaitis 1676 Pas´Kalw D. Regnitischen Kirch" Vitriinissä on vuodelta 1634 oleva viiniastia, joka on myös tinainen ja kaiverrukset muistuttavat öylättirasiassa olevia. Museo tulkitsee varovasti, että tuo Urjalan öylättirasia on 1600-luvun lopulta (vuosiluku) ja että se kenties on Pohjan sodan aikaan Suomeen tuotu.

Appeldorn on hollantilainen nimi, kuten myös myös Rensburg.
Rensburg -Regensburg muistuttavat toisiaan, kenties niillä on yhteyttä?
30-vuotisessa sodassa Ruotsin kuninkaan protestanttiset joukot valloittivat ikiaikaisen saksalaisroomalaisen katolisen tuomiokirkon kaukana Tonavan varrella Regensburgissa (Rengnitischen Kirch) vuonna 1633, ja saivat, vaikka kalleimmat hopeiset oli ehditty viedä turvaan, mukaansa hyvän joukon kirkon esineitä. Regensburg menetettiin uudelleen vuonna 1634 ja Ruotsin joukot perääntyivät nopeasti kohti Hampuria ja Pommerin alueita. (Regensburgin kirkkomuseon sivuston tieto).

Elisabet Berckharstin ensimmäinen mies Jürgen Nötebom oli armeijan upseeri ja saanut läänityksekseen Arbentzin kylän Eestistä. Pari tulee kuitenkin Suomeen, jossa heillä on Honkolan Säteri. Nötebom kuolee taisteluissa vain pari vuotta (noin 1632-36) Elisabetin Honkolaan tulon jälkeen ja Elisabet avioituu naapurinsa, ja voisi myös päätellä, miehensä sotatoverin Claes Scharpin kanssa 1638.

Poika Gustaf Skarpfelt palveli isänsä komppaniassa kuninkaan sodissa, joten hän on voinut rasian hankkia. Gustafin vaimo Catharina Lilliebrunn on myös sotilassuvusta, -on myös mahdollista, että toinen rasia tulee hänen mukanaan Janakkalasta ja Venäjän valloittamasta Virosta, mistä löytyy kartano nimeltä Kalvi Möis, johon Kalw 1676 voisi ehkä viitata. Mutta tämän kappaleen arviot vaatisivat vielä kovasti lisätutkintaa.

Juha Putkonen, LSSTY; Lappeenranta on julkaissut netissä Suomen rykmentit v. 1653, SSS vsk. 1924 Namnlistor v. 1653 Hannes Aejmelaeus. Siellä seuraavaa:

XII Eversti Bärent Mellin rykmentti eli Hämeenlinnan jalkaväkirykmentti

3. komppania: Kapteeni Carl Carlsson Svinhufvud
5. komppania: Kapteeni Claes Scharp (liittynyt ratsuväkeen 1623, Bissenissä 1656, +1670)

Rykmentin upseerit: Majuri Carl Svinhufvud
Majoitusmestari: Willam Johan Nötebom

Willam Nötebom oli siis Claesin Elisabet-rouvan poika ensimmäisestä avioliitosta ja Urjalan Honkolan isäntä. Sisaret Maria*1620 ja Anna*1621 ja olivat avioituneet Ruuteille Sääksmäelle, joista Annan tyttärestä muodostuu yhteys Svinhufvudeihin, jotka jo palvelevat Hämeen rykmentissä ennen Isoa vihaa. Gustaf Scharp oli syntynyt 1639, joten hän on listan aikaan vasta 14-vuotias, mutta liittyy myöhemmin isänsä rykmenttiin, +1689.

Gustafilla on sisar Christina Skarpfelt*noin 1640, +1695 Hattula Ihalempi, joka avioitui Kutilan1653 aateloidun ratsumestarin Jaakko Ögnelodhin pojalle, UHRvR:n luutnantille Johan Ögnelodille, joka peri 1670 Hattulan Ihalemmen Keisarin, ja joiden poika
oli Claes Johan Ögnelod, joka palveli korpraalina Savon ja Uudenmaan jalkaväkiprikaatissa.
Johan Ögnelodhin veli Thomas Ögnelodh avioitui taas Janakkalan Monikkalasta kotoisin olevan Maria Elisabet Lilliebrunnin kanssa. Marian sisar Christina Catharina Lilliebrunn tunnetusti avioitui 2. avioonsa Gustaf Skarpenfeltin kanssa, joten perheet olivat monella tavalla sukulaisuussuhteissa keskenään.

Sivupalkissa mainitaan Lamminpäät Kalvolasta, joiden eräs esivanhempi Johan Löflund oli teki ratsupalvelusta juuri Kutilan Ögnelodheille. Historia näyttää edelleenkin heijastelevan merkillisesti nykyperheidenkin kohdalla, vaikkakin paljon rauhallisemmin lainein.

Kuten ehtoollisrasiat ennen vuotta 1874, on Urjalan kirkossa vieläkin isä Claesin ja poika Gustafin hautavaakunat sen ajan perinteen mukaisesti. Voisi ajatella, että lapsen syntymän ilosta on ollut tapana antaa myös lahjoitus kotikirkolle.