Tämä Urjalankylän entisen puukirkon sakasti on nähnyt myös korpraali Armfeltin ajat. Se sijaitsee aivan Kortejärvestä Rutajärveen eli Airanteeseen virtaavan jokiuoman partaalla. Kukitettu leposija kuuluu museoneuvos Arvo Kytölälle, joka on tehnyt suuren työn paikallishistorian tuntijana ja säilyttäjänä Urjalassa ja ympäröivissä pitäjissä mm. pitäjänmuseioita järjestämällä ja monin kirjoituksin eri julkaisuissa.
http://genealogia.fi/genos/27/27_112.htm
Ruotsin suurvalta-asema alkoi tuolloin myös murentua, ja Kaarle-kuningas kävi tuolloin pitkään sotia Baltiassa ja lopulta kaukana Mustanmeren rannoillakin, jossa hän joutui vangiksi v. 1709 kohdatakseen viimein matkansa pään arvoituksellisesta luodista Norjan tuntureilla. Sotilaan uralle lähdettiin jo nuoresta, jolloin elämän toimintatavat ja –tavattomuudet opittiin taistelukentillä. Niinpä ei ole ihme, jos varaton Erik Johan joutui kotomaassa ongelmiin: luvattomiin kaksintaisteluihin, tappelunnujakoihin ja epäselvyyksiin aseseppä Ståhlbergin valmistamien aseiden maksamattomuuden johdosta, mitkä tapahtumat johtivat vankila-aikaan Turussa ja sittemmin aina v:een 1696 Hämeenlinnassa.
Vänrikki Johan Anders Armfeltin puoliso oli Beata Mertha Lilliebrunn, edellä mainitun Christina Lilliebrunnin sisarpuoli. Christina on Beataa melkoisesti vanhempi, sillä Teräsvuoren mukaan hänen tyttärensä Kristina oli leski paetessaan 1704 Liivinmaalta Ruotsiin.
Toisaalla Airanteen aalloissa tunnemme melkoisten seikkailujen jälkeen Ruotsiin Kattegatin rannalla Halmstadin lähellä sijaitsevaan, Ränneslöviin kanttoriksi päätyneen Christina Lilliebrunnin pojan Samuel Wulfin hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Seuraavat katkelmat ovat lainauksia hänen sukunsa sivuilta. Vanha Ola on kertonut Janakkalan Oitissa 1683 syntyneen Christina Catharinan pojasta seuraavaa (käännös tämän kirjoittajan):
Samuel Wulfs fader hette Peter Wulf och hans moder Katarina Lilliebrunn. Han föddes i Ottis socken i Finland år 1683 och blev vid sjutton års ålder anställd som officer vid Tavastehus regemente, där fadern var kapten. Men samma år bröt det stora kriget ut. Den unge Samuel deltog däri med stor utmärkelse så att han tillvann sig konungens uppmärksamhet och synnerliga välbehag för dödsförakt och klok rådighet. Han blev därför rätt snart inregistrerad i konungens förtrogna krets, en av hans trogna "bussar". Då han därtill var utrustad me riktig jättestyrka, kunde han uthärda vilka strapatser som helst, och månget påfrestande uppdrag hade han fört till ett lyckligt slut. Men så kom olyckans dag även över honom. Hans djärvhet bragte honom i fångenskap och han blev mycket illa misshandlad av ryssarna. Med djurisk skadeglädje utsatte de honom för all uppxxx samt pina ihjäl honom. Han hade väl också gått under så småningom om icke hann motståndskraft varit så stor och han i tid lyckats fly ur fångenskapen, en flykt som också hörde till det sagolika av spännande äventyr. Slutligen nådde han svenskt område men var så medtagen, att det var märkkvärdigt, att han icke gick under, att han kunde hämta sig igen.
Samuel Wulf ista tuli 17 vuotiaana upseeri Hämeen rykmenttiin, jossa isä Wulf palveli kapteenina. Mutta samana vuonna (1690) syttyi sota. Nuori Samuel voitti toimillaan jopa kuninkaan huomion osoittamastaan rohkeudesta ja neuvokkuudestaan. Hänet otettiin kuninkaan luotettujen joukkoon, yhdeksi hänen miehistään (”bussar”). Koska hänellä oli oikeat jättivoimat, saattoi hän hallita mitä vain levottomuuksia ja monta vaativaa yritystä hän johti onnellisesti päätökseen. Mutta sitten tuli onnettomuuden päivä. Urheutensa takia hän joutui vangiksi ja venäläiset pahoinpitelivät häntä kovin. Hänet piinattiin eläimellisellä vahingonilolla melkein hengiltä ja niin hänelle olisi käynytkin, ellei hän olisi onnistunut satumaisesti paeta vangitsijoiltaan. Lopulta hän pääsi Ruotsin alueelle, mutta oli ihme ettei hän menehtynyt, vaan tervehtyi jällen.
Med Karl XII:s norska fälttåg och död 1718 avklarades så småningom krigstillståndet, som för Hallands vidkommande inskränkte sig till krigsberedskap. Kapten Wulf lämnade krigstjänsten, gifte sig samma år med prostens dotter och blev bofast i Ränneslöv. Som han var begåvad med en utomordentlig sångröst, blev han erbjuden och mottog klockarebefattningen i pastoratet. För att bereda svärsonen en dräglig bärgning avstod prosten en tredjedel av sin prästgård, och snart reste sig en nog så resspektingivande klockaregård invid kyrkogårdsmuren. Genom denna egenmäktiga åtgärd (uppgiften får stå för gamle Olas räkning) fick klockaren i Ränneslöv ett boställe, som är utan jämförelse det yppersta i hela stiftet.
Kaarle XII:n Norjan sotaretken ja 1718 tapahtuneen kuoleman myötä alkoi sotatilanne selvitä, mikä Hallannissa rajoittui valmiustilatoimiin. Kapteeni Wulf lähti sotilaantyöstä, avioitui samana vuonna papintyttären kanssa ja asettui asumaan Ränneslöviin. Koska hänellä oli lahjana erinomainen laulunääni, tarjottiin hänelle lukkarintyötä, jonka hän ottikin vastaan seurakunnassa. Tarjotakseen vävylle riittävän elannon luopui pastori kolmanneksesta pappilan tilastastaan ja pian kohosi kirkon muurien läheisyyteen huomattava lukkarin asuintalo. Tällä hieman omavaltaisella toimenpiteellä sai Ränneslövin lukkari asunnon, jolle ei ollut vanhan Olen mukaan vertaista koko alueella.
Den nye klockaren blev strax ifrån början pastoratets stolthet. Att ha en av Karl XII:s bussar på den platsen var ju att ha fått själva kungligheten alldeles inpå sig. Också en sådan kung! Det gav glans åt ämbetet. Men så hade den frejdade klockaren en sångröst, som var rent makalös i välljud och styrka. Den överdrivna välmeningen visste berätta, att man kunnat hemma i pastoratet höra hans sång när det var hans tur en gång att tjänstgöra vid en avrättning på Daggarp, och ändå var avståndet dit över en mil fågelvägen.
Uudesta lukkarista tuli heti pastoraatin ylpeys. Kaarle XII:n miehen saaminen paikkaan oli kuin olisi saanut kuninkaaseen suoran yhteyden. Ja sellaisen kuninkaan! se toi viralle aivan erityistä hohtoa. Mutta niinpä oli lukkarilla ääni, joka oli verrattoman soiva ja voimakas. hieman ylenpalttinen ylistys tiesi kertoa, että hänen äänensä saattoi kuulua kotiseurakuntaan aina Daggarpista asti, joka sijaitsi yli
Kaarlo Teräsvuoren mukaan Erik Johan kuuluu Jämtlannista, joka tuolloin oli osa Norjaa, alkunsa saaneen Armfeltin suvun kolmanteen polveen. suku on sama, josta nousi Pawonkallioiden esi-isien mailla Perttilän talosta Turppalan taloryhmään päin jokivarren peltoaukealla, Isonkyrön Napuessa 19.2.1714 Venäjän ruhtinas Galitzinin joukkoja vastaan taistelua johtanut G. Mauriz Armfelt. Tuosta koitoksesta on Pekka Hiitola kirjoittanut kuvauksen osoitteessa
http://www.elisanet.fi/pekka.hiitola/PekkaHiitola/PohPrKilta/PohPr/taistelut/Napue_1714.htm
Erik Johan Armfelt syntyi todennäköisesti Inkerinmaalla ja hänen vanhempansa olivat majuri Kristoffer A. ja Margareta Bock (ruotsal. aatelissuku N:o 1174), missä hänen v. 1648 aateloitu isänisänsä, talonpojan poika Jämtlannista, oli aikaisemmin toiminut sotilastehtävissä ja v:sta 1643 lähtien lahjoitusmaan haltijana sekä sodan aikana 1656 ja 1657 Kaprion linnan päällikkönä.
Kristoffer vuokrasi reduktiossa kruunulle joutuneet perintötilansa Samoiskoin pogostassa Inkerinmaalla ja erosi sotapalveluksesta majurina v. 1700.
Vanhimman pojan Erik Johanin tie ei siis ollut yhtä kunniakas: Hän oli vääpeli Hämeenlinnan jalkaväkirykmentissä 1686; vänrikki 1688; erotettu samana vuonna rikkomuksista kaksintaistelujulistusta vastaan, pantu Turun linnaan, haastettiin 20.12.1688 Turun raastuvanoikeuteen syytettynä väkivallasta vanginvartijaa ja vankitovereitaan kohtaan. Siirrettiin Hämeenlinnaan, missä häntä vielä 1696 pidettiin vankeudessa. - Hänellä oli vankeusaikanaan linnassa Beata Lilljebrunnin, komendantti Anders Lilljebrunnin, N:o 293, ja Märta Katarina Brunowin, N:o 689, tyttären kanssa kolme poikaa. »Ei voitu saada antamaan vihkiä itseään häneen, vaikka hänet vietiin kirkkoon vartijan saattamana.» - Lilljebrunnin suvun kohdalla Ramsay ilmoittaa, että Armfelt vietiin kirkkoon vihittäväksi useampia kertoja (»särskilda gånger»).
Elgenstierna ja Carpelan kertovat, että Armfeltia sanottiin sitten luutnantiksi ja että hän hukkui, mutta eivät tiedä, missä ja milloin se tapahtui. Hovioikeus julisti mainitut kolme poikaa Armfeltin laillisiksi lapsiksi - arvatenkin sillä perusteella, että Armfeltin ja Beatan yhteiselämä oli tapahtunut »under äktenskaps löfte».
Edellä mainittu Märta Katarina Brunow on ollut ilmeisestikin Anders Lilliebrunnin toinen vaimo, sillä Christina Catharinan äiti oli Beata Brunow, joka kuoli jo vuonna 1688 Janakkalassa.
Teräsvuori kertoo sitten tarinan surullisen lopun: Ståhlbergin ja Armfeltin välistä juttua ei kuitenkaan voitu käsitellä Hämeenlinnassa maaliskuussa 1696, vaan vasta kaksi vuotta myöhemmin Urjalan kirkonkylässä pidetyillä Sääksmäen alisen kihlakunnan varsinaisilla laamanninkäräjillä maaliskuun 8-11 p:nä. Silloin näytti Armfeltin leskirouva Beatha Mertha Lilliebruhn laamanninoikeudelle kihlakunnanoikeuden pöytäkirjan toukokuun 30 ja kesäkuun 1 p:ltä 1695 valittaen ettei hänen miesvainajansa ollut voinut saapua Hämeenlinnassa maaliskuussa 1696 pidettäväksi määrättyyn oikeuden istuntoon, »emedan han dagen för den föresatte termin uti Åån som här igenom löper oförmodel. kiört i strömen och där måst lijfwet tillsättia», ja pyysi surevana leskenä ja oikeudenkäynnissä taitamattomana lykkäystä seuraaviin laamanninkäräjiin, johon mennessä hän lupasi hankkia laillisen valtuutetun. Lykkäys myönnettiin ja leski velvoitettiin ajoissa ilmoittamaan tästä päätöksestä vastapuolelle.
Vuoden 1699 tuomiokirjaniteen rekisteristä näkyy, että laamanninoikeus on käsitellyt pistooliseppä Josef Ståhlbergin juttua vänrikki Armfelt vainajan perillisiä vastaan, mutta onnettomuudeksi puuttuvat niteestä alkulehdet, joilla tämä juttu on selostettu, joten emme saa tietää edes käräjäpaikkaa.
Vänrikki Armfelt hukkui siis maaliskuun 25 p:nä 1696 Urjalan kirkonkylän läpi virtaavaan jokeen. Mitä tekemistä hänellä oli kymmenien kilometrien päässä Hämeenlinnasta, jossa hänen piti seuraavana päivänä olla oikeuden edessä? Tuntuu uskottavalta, että virkansa menettänyt aatelismies turvautui tuona kauheana nälkävuonna vankilasta päästyään sukulaisiinsa, Beataan ja hänen vanhempaan sisarpuoleensa Christina Catharinaan, jolla oli ollut turvapaikka Uotilan rusthollin omistajan Gustav Skarpfeltin luona, joka siis myös oli isänsä Claes Skarpenfeltin tavoin valinnut sotilasuran. Mutta nyt oli myös Christina vuodesta 1689 leski ja asui Urjalankylän Häihälän talossa, emännöiden sitä vuosina 1714-31. Varsinainen ratsutilan haltija Jacob Favorin oli tuolloin kenties isoa vihaa paossa, sillä pelätty venäläinen ruhtinas piti päämajaansa Honkolan kartanossa Kortejärven vastakkaisella rannalla, mistä syystä kenties kartano silloin jäi hävittämättä, mutta talon rouva joutui huonoon maineeseen (Urjalan historia Arajärvi)
Erik Johanin apesta Anders Lilliebrunnista ei ollut apua, sillä hän oli kuollut 1695, ja vaikka hän olisi elänytkin, ei hänestä olisi ollut toisen auttajaksi päättäen siitä, että kihlakunnan lautakunta oli kamarikollegin tiedusteluun hänen varattomuudestaan vastannut »honom, kapten, sitta uti största fattigdom, ja, så att ingen adelsman kan någonsin fattigare vara». Tästä syystä hän oli reduktion jälkeen saanut omistamansa Monikkalan kartanon Janakkalassa elinkaudekseen verottomaksi.
Maaliskuun heikot jäät koituivat tuolloin Armfeltin surulliseksi kohtaloksi aivan Urjalan vanhan kirkon tuntumassa. Kun Maria Gustavsdotter oli syntynyt jo vuonna 1676 ja Samuel Wulf vasta vuonna 1783, jolloin isä Wulf vielä palveli Hämeen rykmentissä, näyttää Arajärvi olevan aivan oikeassa kutsuessaan Katarina Lilliebrunnia Marian äitipuoleksi Urjalan historia I:ssä. Toisaalta esim Herlin on sitä mieltä, että sukulaisuussuhde on äidin ja tyttären. Katarina on kuitenkin ollut Urjalassa merkittävä henkilö ja eli emäntänä Urjalankylän Häihälässä aina vuoteen 1731, jossa sitten nukkui tästä elämästä 12.5.1736.
